Suomessa – varsinkin sosiaalisessa mediassa – on keskusteltu vilkkaasti monikulttuurisuudesta, ja some on ollut sakeana syytöksistä puolesta ja vastaan. Nimittelyt rasisti, fasisti, natsi sekä erilaiset muunnelmat puna-viher-pipertäjistä ja muista maailmanparantajista ovat olleet käytössä. Asiallisesta keskustelusta eri tahojen maahanmuuttopoliittisista linjauksista tai suhtautumisesta monikulttuurisuuteen ei ole ollut kysymys. Tällä hetkellä on käynnissä tunnetun historian suurin kansainvaellus, ja monet pelkäävät oman asemansa puolesta.
Asiaa voisi psykologisoida ja lähteä pohdiskelemaan kansan itsetunnon kestävyyttä tai vaihtoehtoisesti taipumusta ksenofobiaan eli vierauden ja toiseuden pelkoon.
Raadollisempi selitysmalli voisi lähteä tulonjakopolitiikan vääristymistä. Tämän vääristymän juuret ovat uusliberalistisessa talousfilosofiassa. Kaiken toiminnan ainoana kannustimena on aina ja kaikessa maksimaalinen voitto. Rajattoman kasvun, vapaan kilpailun ja ainaisen pudotuspelin seurauksena on käynnissä jatkuva kaikkien sota kaikkia vastaan, ja kaikkien maailman köyhien globaali eloonjäämistaistelu. Rintamalinja eteläisen ja pohjoisen pallonpuoliskon välillä on tällä hetkellä paikannettavissa Välimeren alueelle.
Euroopan Unioni on monille afrikkalaisille kangastuksenomainen toiviomaa, jossa työtä ja toimeentuloa riittää kotiin lähetettäväksi asti. EU on kuitenkin kovalle talousliberalismille perustuva ”läntinen arvoyhteisö”, joka pystyy hyvin tuottamaan köyhiä – jopa yli omaan tarpeensa. Uusliberalistinen talouspolitiikka on johtanut tulonjaon vääristymiin niin kansallisvaltioiden sisällä kuin Euroopan ja koko maapallon mitassa. Köyhät on pakotettu taistelemaan rikkaiden pöydiltä varisevista murusista. Tämä on friedmanilaisen uusliberalistisen talousfilosofian perusajatus.
Suomen hallitus aikoo ohjelmansa mukaan leikata maamme kehitysyhteistyömäärärahoja ja säästää näin 300 miljoonaa euroa. Se otetaan maailman köyhimmiltä. Tämä globaalin tulonjaon ”oikaisu” merkitsee hengenpitimen riistämistä jopa miljoonilta lapsilta. Mahdollisesti – jopa todennäköisesti – tulevia Väli- tai jonkun muun meren venepakolaisia hekin.
Jäljelle jäävästä kehitysyhteistyön määrärahasta iso siivu korvamerkitään suomalaisen teollisuuden investointitukeen alikehittyneisiin maihin. Näin avautuu suomalaisellekin pääomalle väylä halvan työvoiman ja ilmaisten raaka-aineiden lähteille. Sinne investoineet yritykset eivät maksa veroja, eikä voitontavoittelumielessä laajentavan yrityksen strategiaan kuulu pyrkimystä saada paikallinen väestö auttamaan itse itseään, mikä perinteisellä kehitysavulla kaikkine puutteineenkin on aina ollut periaatteena.
On vaikea löytää logiikkaa ajattelusta, jossa vaaditaan kehitysavun suhteellisen roimaa leikkaamista ja samalla vaaditaan rajojen sulkemista juuri niiltä, joita näillä kehy-rahoilla on yritetty auttaa heidän kotimaissaan.
Eurooppalainen oikeistopopulismi, maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen kielteisesti suhtautuva ajatussuunta ammentaa kannatuksensa tästä rikkaiden kukkuraisten pöytien alla käytävästä murusienjakotaistelusta.
Unto Nikula
