Suomessa kirjailijan yhteiskunnallinen osallistuminen ei ole aina ollut yhtä itsestään selvää kuin esimerkiksi amerikkalaisten kirjailijoiden keskuudessa. Audre Lorden aktivismi lähti liikkeelle hänen karibialaisista juuristaan ja vähemmistötaustastaan; samoin oli Muriel Rukeyserin kohdalla. Individualistisessa amerikkalaiskontekstissa myös kirjailijoiden on täytynyt perinteisesti puolustaa itselleen tärkeitä asioita, jotka ovat usein liittyneet rotuun, luokkaan tai sukupuoleen.

En ole yhden asian ihminen, vaikka rotu, luokka ja sukupuoli ovat edelleen mielestäni merkittäviä taistelun arvoisia asioita monikulttuurisuuden ja kosmopoliittisuuden ohella. Vielä huolestuttavampi kehityskulku on talouden lainalaisuuksien tunkeutuminen politiikan alueelle.

Marxin tuotannontekijöistä erityisesti luonnonvarat ja työ ovat uhattuina, viittaan nyt muun muassa Talvivaaraan, kotimaiseen kaivospolitiikkaan ja perusoikeuksiensa puolesta taisteleviin mainostenjakajiin ja muihin akateemisesti koulutetun prekariaatin, esimerkiksi toimittajien, ja työläisten edustajiin. Työtä yritetään halventaa alentamalla minimipalkkoja, monistamalla oikeuksia ja kaappaamalla kaikki oikeudet, jolloin tekijästä tulee pelkästään työn suorittaja. Hänen oikeutensa työnsä mahdolliseen jälkikäteiseen lisäarvoon raukeaa.

Meidän etumme ovat osin yhtäläiset!

Pääomaa suojellaan, suurpääoman omistajia. Tämä on huolestuttavasti kehityskulku yhtenäistyvässä Euroopassa. Mutta tämä on ollut tiedossa EMUun liittymisestä lähtien.

Euroopan hiili- ja teräsunioni alkoi rauhan ja jälleenrakennuksen projektina: tarkoituksena oli saattaa sodan raunioittamat maat jälleen taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti jaloilleen.

2010-luvulla talouden voimat uhkaavat voittaa politiikan kahdenvälisessä käsirysyssä, joka muuttuukin kamppailusta ystävällismieliseksi syleilyksi ja liittolaisuudeksi.

Finanssipolitiikan täydelliselle säätelemättömyydelle tarvitaan rajat – Tobinin vero olisi vain pieni askel tähän suuntaan, mutta sekin näyttää silti mahdottomalta.

Enemmistön tyrannia

Aatelistaustainen valtio-oppinut Alexis de Tocqueville, joka tunnetaan erityisesti Democracy in America –teoksestaan, on ajankohtainen vielä nykyään. Pääteoksessaan de Tocqueville ruotii enemmistön tyranniaksi kutsumaansa demokratiaa. Enemmistötyranniaa vastaan on mahdollista taistella vain valtaa hajauttamalla, vastakohtana keskittämiselle.

Enemmistön tyranniana voi edelleen pitää määräenemmistöön perustuvaa demokratiaa, jossa valituksi tulevat kansanedustajat ja poliitikot, joiden kansalaiset eivät koe edustavan itseään. Hallitukset ovat määrätietoisesti ja johdonmukaisesti KAVAKUsta lähtien kannattaneet kuntien peruspalveluiden yksityistämistä ja ulkoistamista kustannustehokkuuden nimissä. Politiikassa vaikuttavat enenevässä määrin talouden lainalaisuudet, tosin ristiriitaisesti sen tehoa rapauttavasti. Sote-sektorin peruspalveluista leikataan määrätietoisesti ja muutetaan luonteeltaan julkisesta. Suuret veroparatiisiyhtiöt ovat lähes monopoleja alalla, eivätkä pienet toimijat pysty kilpailemaan niiden kanssa hinnoissa.

Eurooppalaiset hallitukset suosivat libertaristista talouspolitiikkaa, jossa yhteistä hyvää ajatellaan kapean kaupallisen sapluunan kautta.

Kansallinen suvereenius on uhattuna monikansallisten yhtiöiden taholta. GMO-taistelu voitettiin, mutta Euroopan ja Yhdysvaltain vapaakauppasopimus voi uhata jopa itsenäisten kansallisvaltioiden intressien toteutumista Unionissa. Sopimus tuonee muassa erityisen markkinatuomioistuimen, jossa istuvat oikeusasiantuntijat eivät ole puolueettomia, vaan suojelevat suuryhtiöiden intressejä. Näin suuryhtiöiden intressit saattaisivat mennä kansallisten edelle.

Myös asiantuntijapuheenvuorot EK:sta talousalan vaikuttajiin (muun muassa Juhana Vartiainen) tuntuvat suosivan yksilökeskeisiä, ihmisen unohtavia puheenvuoroja, joissa korostetaan ihmisen utilitääristä raivaajaluonnetta. Kaikista ei ole kuitenkaan Koskeloiksi.

Liittovaltiokehitys, jota kansanomaiset poliitikot ennustelivat jo EU:hun liittymisen alkuaikoina, näyttää olevan välttämättömyys. EMU:a suunniteltaessa ei suunniteltu tarpeeksi hyvin erilaisten jäsenvaltioiden talouspolitiikan yhtenäistämistä esimerkiksi harmonisen verotuksen avulla, eikä julkisen sektorin tarpeita. Sen sijaan pankkeja varten on olemassa erityiset puskurirahastot. Pankit ovat EMUn erityissuojeluksessa.

Me olemme halunneet näin.

Eurokriittisten –tai skeptisten voimien on tullut aika koota yhteen voimansa. Talouden mahtavien voimien ulottaessa lonkeroitaan yhä voimallisemmin pankkien ja monikansallisten yhtiöiden kautta politiikkaan, kansalaisten ja kansalaisyhteiskunnan on aktivoiduttava massiivisena vastavoimana.

Suomessa on turvauduttu neuvoa-antavaan kansanäänestykseen äänestettäessä kieltolaista ja EU:hun liittymisestä 1995. Nyt olisi aika mitata EU:n kannatus uudestaan kansanäänestyksessä, jonka voisi toteuttaa realistisesti arvioiden ei seuraavien, vaan sitä seuraavien eduskuntavaalien yhteydessä.

Itsenäisen Suomen on aika päättää itsenäistymisestään toistamiseen. Vaaleissa sinun pitää käyttää ääntäsi.

Rita Dahl
kirjailija, sopraano, SKP:n sitoutumaton eurovaaliehdokas